Paraisten kalkkikivi

Muuratut rakennukset olivat yksi keskiajan uutuuksista, joka saapui Suomeen 1200-luvun lopulla. Uusi rakennustekniikka mahdollisti suurten kivirakennusten muuraamisen, mutta toisaalta raaka-ainetta eli kalkkikiveä piti hankkia ennen töiden aloittamista. Ahvenenmaan lisäksi laajempia kalkkikiviesiintymiä on ollut erityisesti Kemiössä ja Paraisilla.

Keskiaikaisesta kalkkikiven louhinnasta ja kalkkilaastin valmistuksesta on hyvin vähän Suomessa varmoja tietoja. Voidaan ajatella, että kalkkikiveä on kerätty ja louhittu esimerkiksi Paraisten Limbergin kylän alueelta, sillä keskiaikaisen kylän nimikin jo viittasi kalkkivuoreen. Turun tuomiokirkon seinissä olevat kalkkikivilohkareet ovat myös kotimaista alkuperää.

On mahdollista että kalkkikivi kuljetettiin keskiajalla aluksilla ja talvikaudella reellä rakennuskohteiden läheisyyteen, jossa varsinainen kalkin poltto olisi tapahtunut. Tämä siksi, että keskiajalla käytettiin sammuttamatonta kalkkilaastia muuraustöissä ja sen kuljettaminen pitkiä matkoja laivoilla olisi ollut hyvin hankalaa. Sammuttamaton kalkki pyrkii sammumaan saadessaan vähänkin vettä ja silloin sen sammuminen muistuttaa voimakasta räjähdystä.

Vasta 1500-1600 –luvulta lähtien muuraustekniikka alkoi vaihtua niin, että kalkki sammutettiin jo osittain louhintapaikkojen läheisyydessä. Tällöin myös Paraisten maisemaan ilmestyivät savuavat kalkkiuunit ja alueen metsiä ryhdyttiin hakkaamaan kiihtyvällä tahdilla.

Tänään

Kalkkikiven louhinta jatkuu edelleen Paraisilla, jossa on Suomen suurin avokalkkikivilouhos. Mahtavaa kaivosnäkyvää voi ihailla Koulukadun ja Paraisten teollisuusmuseon näköalapaikoilta.